Näin jälkeen päin, moni muukin asia vaikutti siihen, ettei tulevaisuudessa tuntunut olevan näkymiä. Lapsuuden ongelmat olivat käsittelemättä ja koulukiusaaminen oli jättänyt merkkinsä. Tosin oli minulla hyviäkin kokemuksia esim. arkistoalan töistä, joita olin palkkatuettuna tehnyt ja myös metsätyöhommista – istuttamista ja raivaussahatyötä. Olin tullut siihen tulokseen, jotta minulle sopii vain työ, jota voi tehdä yksin. Arkistopaperit tai puuntaimet olisivat työkavereina kaikista turvallisimmat.
Asuin kämppiksen kanssa Rantakylässä ja asunto oli pikkuhiljaa muuttunut tilaan, jota voisi kuvata sanoilla ”pommin jäljiltä”. Ensimmäinen herätys oli se, kun kämppiksen äiti tuli ja sanoi, että nyt siivotaan kolmestaan tämä teidän asuntonne. Seinälle tehtiin siivoussääntö, jonka jälkeen kaikki menikin paremmin.
Kaipa jokin hana oli auennut, sillä huomasin siellä kertovani ensimmäisen kerran lapsuuden ja nuoruuden ajan kauhukokemuksiani. Huomasin, jotta hoitaja alkoi itkeä, kun kerroin, millaisilla keinoilla, minua koulussa kiusattiin. Ja aloin ensimmäisen kerran miettiä, että ehkä tosiaan tarvitsen apua.
Tonin vinkki sille, joka kokee olevansa samassa tilanteessa:
— Älä jää yksin, hae apua Luotsista ja kerro avoimesti, mikä elämässä mättää!
Pääsin Luotsin kautta Geneesin tuottamaan Suunta-valmennukseen, jossa entisestään vahvistui ajatus, että menneisyyden kuormasta olisi hyvä päästä eroon. Työterveystarkastuksen jälkeen pääsin myös mielenterveyshoitajan vastaanotolle, jossa tutkittiin masennuksen syitä ja syvyyttä. Kyllähän minua pelotti tehdä lopputestiä, kun mielessä liikkui kauhukuvat Paiholan suljetusta osastosta. Sain diagnoosiksi ”lievä masennus”. Tosin nuo pelkoni hoitoon joutumisesta saattoivat rehellisesti sanottuna hieman värittää vastauksiani.
Samaan aikaan olin käynyt myös duuniagentin luona ja saanut hyvää palautetta Onnistu työhaastattelu- harjoituksesta. Uskaltauduin hakemaan kahta Marian ehdottamaa paikkaa. Niistä toinen oli hoitotyön avustamista kotana asuville ikäihmisille. Pääsin työkokeilulla sisään. En tiedä olisinko uskaltanut sitä hakea, jos olisin tiennyt, että siinä olikin asiakaskohtaamisia niin paljon, olin kuvitellut sen enemmän toimistotyöksi.
Työkokeilu olikin todella terapeuttista, se suorastaan ”paransi minun sydäntä”. En ollut kokenut sellaista positiivisuuden aaltoa kenties missään elämäni aikana kuin tuossa työpaikassa. Tärkein oli esimies, joka hyväksyi minut sellaisena kuin olin. Huomasin saavaani myös kummalliselta tuntuvaa kannustusta ikäihmisiltä, joita kävin hoitajan parina auttamassa. Kaipa vanhoilla ihmisillä on sellaista viisautta, että he näkivät, että tämä kaveri kaipaa rohkaisua.
Huomasin konkreettisen muutoksen itsessäni. Olin työkokeiluaikana istunut yksin ulkona syömässä eväitä. Kun sain työsopimuksen, siirryin istumaan taukohuoneen nurkkaan, aina samalle tuolille. Minulle ehdotettiin hoitoalan oppisopimusta – ja sain uuden työsopimuksen. Nyt huomaan istuvani nyt muiden joukossa ja milloin kenenkin vieressä.
Nyt se kuitenkin tuntuu lähes kutsumukselta. Olenkin päättänyt olla lojaali työnantajalle, joka uskoi minuun. Jos valmistumisen jälkeen töitä riittää, niin en lähde täältä, vaikka kuinka muualle houkuteltaisiin. Sillä sitähän se nyt tänä aikana on, kun hoitajista on pulaa.
— Olen todella kiitollinen Luotsin duuniagentti Marialle, joka etsi minulle keinoja päästä pois siitä tilanteesta, jossa sosiaalipummin elämä näytti enää ainoalta tieltä!
Teksti: Riitta Nyberg / Luotsi Joensuu
Kiitämme Tonia (nimi on muutettu) oman elämäntarinan jakamisesta.
